Työharjoittelu Japanissa – matkalla japanilaisuuden ytimeen osa 2/2

Lotta, Lotta! Joko näit maiko-sanin ja geiko-sanin? He ovat niin kauniita! – huudahti kollegani. Samaan aikaan nurkan takaa astelivat esiin upeisiin kimonoihin sonnustautuneet valkokasvoiset ja punahuuliset neidit.

Toisinaan ryokanissa ruokaileva seurue oli tilannut viihdyttäjäkseen geikon (kiotolainen geisha) ja maikon (geisha-opiskelija). Tapasin näitä perinteisiä viihdyttäjiä useamman kerran työharjoitteluni aikana. Muistan elävästi ensimmäisen kohtaamiseni aidon geishan kanssa. Istuimme polvillamme tatami-matollisessa huoneessa ja tuijotimme toisiamme silmät säihkyen. Siinä, missä itse kehuin geishaa uskomattoman kauniiksi, kehui hän myös minua ja valkoista skandinaavista ihoani yhtä ihmetellen.

Perinteisten geishojen lisäksi bisnesmiehistä koostuva asiakasryhmä saattoi joskus tilata viihdyttäjäkseen moderneja seuralaisia, joita kutsuttiin nimellä companion-san. Esimerkiksi illastava, sadan liikemiehen ryhmä saattoi tilata seurakseen kymmenisen seuralaisnaista, jotka siirtyivät pöydästä toiseen jutustellen ja olutta tai sakea juoden. Nämä naiset olivat yleensä pukeutuneet jakkupukuun tai muuhun länsimaalaiseen asuun, ja heidän tehtävänään oli kuunnella ja nauraa asiakkaiden jutuille ja pitää heidät viihtyneenä. Minun tehtäväni oli tällaisissa tilaisuuksissa tarjoilla useamman ruokalajin illallinen juomineen pöytiin, joten usein jäin itsekin suustani kiinni hieman juopuneiden asiakkaiden kanssa.

Ulkomaalainen, mutta ei ulkopuolinen

Ensimmäiset työvuorot tutorini Yukarin opissa alkoivat ruokalajien nimien opiskelulla. Sen lisäksi, että ruokalajin nimi tuli kertoa asiakkaalle tarjoillessa, tuli myös selittää, kuinka ruoka syödään. Tarjoilemaan ei päässyt, mikäli ei osannut toistaa ulkomuistista ruokalajien nimiä ja selostuksia. Muistan vieläkin ulkoa muutamat pitkät litaniat siitä, kuinka ayu-kala tai nabe-pata tulisi syödä.

Työvuoro alkoi perinteisesti illallisen valmisteluilla. Ruuat tulivat meille hissillä pohjakerroksessa sijaitsevasta keittiöstä, mutta me saliemännät valmistelimme muun muassa soijakastike- ja dippikulhot, sekä lämmitimme patoihin tulevat liemet ja valmistimme tervetuliaisteen. Juuri ennen asiakkaiden saapumista veimme pöytiin valmiiksi kupin teetä, japanilaisen makeisen, kulhollisen riisiä, pienen keiton ja ensimmäisen ruokalajin.

Illallistilaisuus alkoi yleensä johtajan tai muun korkeammassa asemassa olevan henkilön puheenvuorolla. Odotimme puheen ajan aivan oven ulkopuolella, ja kun puhe oli päättymässä, availimme valmiiksi olutpulloja, jotta voisimme siirtyä välittömästi tarjoilemaan olutta asiakasryhmälle, kun puhuja kohottaisi maljan. Voi sitä ihmetysten määrää, kun tarjoilemaan tulikin japanilaisen neidin sijaan punahiuksinen länsimaalainen pukeutuneena kimonoon.

Illallisen aluksi kukaan asiakkaista ei yleensä oikein uskaltanut avata suutaan ja puhutella erikoisen näköistä skandinaavia, mutta illan edetessä ja liikemiesten humaltuessa alkoi kysymyksiä ja ihmetyksiä sadella. Melkoiseen määrään valokuviakin pääsin – tai jouduin – ryokan-urani aikana. Mieleeni jäi erityisesti eräs juopunut liikemies, joka kutsui minut useampaan otteeseen pöytäänsä raikuvilla Finrando-san-huudoilla. Jokut asiakkaat tiesivät yllättäviä asioita Suomesta, kun taas osa ei ollut maasta kuullutkaan.

Ulkomaalaisena minua pyydettiin yleensä ensimmäisenä tehtäviin, jotka liittyivät englannin kieleen tai länsimaalaisiin tapoihin. Asiakkaana ryokanissa oli hyvin harvoin länsimaalaisia, mutta muista Aasian maista saapui toisinaan asiakkaita ruokailemaan tai yöpymään. Tällöin opetin erinäisiä englanninkielisiä litanioita kollegoilleni, jotta he pystyivät kommunikoimaan tarjoillessaan tai vastaanottaessaan asiakkaita.

Mieleeni jäi hääjuhla, jossa minua pyydettiin juhlasaliin avaamaan kuohuviinipullo, kun työkaverini eivät olleet sitä koskaan tehneet. Sain myös tehtäväkseni leikata hääkakun paloiksi, sillä minulla oletettiin olevan siitä eniten kokemusta. Hääjuhlassa hääpari teki katanalla yhden viillon kakkuun, minkä jälkeen kakku siirrettiin keittiön puolelle, jotta voisin pilkkoa sen palasiksi ja tarjoilla valmiina paloina häävieraille. Kakkulapiosta japanilaiset eivät tosin olleet kuulleetkaan, ja sainkin apuvälineeksi vain pienen veitsen.

Raskas arki

Ryokanissa työskentely ei rajoittunut ainoastaan tarjoilutehtäviin. Yleensä tähän japanilaiseen perinteiseen hotelliin yöpymään saapunut seurue sai koko ajaksi oman henkilökohtaisen emännän, joka vastaanotti seurueen, saattoi vieraat huoneeseensa ja hoiti huoneeseen tarjoilut sekä muut seurueeseen liittyvät asiakaspalvelutehtävät koko asumisen ajan. Tästä syystä työpäivät olivat usein pitkiä.

Joskus työvuorolistassa saattoi komeilla raskas päivä, jolloin tulin töihin aamuvuoroon, pidin kolmen tunnin vapaan keskellä päivää ja saavuin jälleen takaisin iltavuoroon. Näin pystyin palvelemaan samaa ryhmää aamiaisella ja illallisella. Toisinaan viikossa saattoi puolestaan olla ainoastaan yksi puolivapaa, eli päivä, jolloin työskentelimme täyden päivän sijaan neljän tai viiden tunnin työvuoron. Viikonloppu ei ollut koskaan vapaana, sillä tällöin ryokanissa oli kaikista kiireisintä.

Hiljaiset hetket työpäivän aikana käytettiin esimerkiksi syömäpuikkojen paketointiin, juomalasien kiillottamiseen tai asiakaskäyttöön tarkoitettujen yukata-kylpytakkien silittämiseen. Silittäminenkin vaati tottumista, sillä silityslauta oli matala, eli sen edessä istuttiin polvillaan tatamimatolla koko silitystapahtuman ajan. Taukohuoneemmekin oli perinteinen tatamihuone, jossa oli ainoastaan matala pöytä. Huomasin jossain vaiheessa, että en ollut istunut viikkoihin tuolilla. Omassa huoneessanikaan ei ollut tuolia, ainoastaan matala sänky ja pöytä.

Japanilaisuuden ytimessä

Työ ryokanissa oli hektistä ja fyysisesti rankkaa, mutta myös mielenkiintoista. Työn raskaasta luonteesta johtuen monet työntekijät lopetavat jo ensimmäisen vuoden jälkeen ja siirtyvät muihin tehtäviin tai asettuvat aloileen perustaakseen perheen. Ryokanissa työskennellessä on omistauduttava työlleen täydellisesti. Työntekoon on oltava valmiina lyhyelläkin varoitusajalla. Työntekijät asuivat asuntolassa aivan ryokanin vieressä, joskin minulla työmatkaa tuli kävellen 15 minuuttia, koska asuin normaalissa vuokra-asunnossa. Lomia ei ole, vaan normaalisti ainoastaan yksi vapaapäivä tai puolivapaa viikossa.

Työharjoitteluni aikana opin kurinalaisuutta, japanilaisia asiakaspalvelutapoja, kohteliaisuutta, japanin kieltä ja perinteitä sekä salat täydellisen vihreän teen keittämiseen. Sain uusia ystäviä, joiden kanssa olen yhä yhteydessä. Työharjoittelujakson jälkeen olen käynyt muutaman kerran vierailulla ryokanissa, jossa johtoporras on sama, mutta lähes kaikki emännät ovat vaihtuneet. Vierailuilla minut otettiin avosylin vastaan ja tuntui, kuin en olisi koskaan lähtenytkään, vaikka työharjoitteluni päättymisestä on kulunut jo vuosia. En vaihtaisi kokemusta pois mistään hinnasta.

Olin työharjoittelussa Togetsutei-ryokanissa (perinteisessä hotellissa) Kiotossa vuonna 2010. Juttu on julkaistu JapanPop-lehden numerossa 3/2014. Tämä on toinen osa kaksiosaisesta kertomuksesta. Ensimmäisen osan löydät täältä.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla tai Facebookissa.