Täytin juuri kolmekymmentä. Kavereiden kesken olemme pitkään vitsailleet, että kolmikymppiseksi saakka voi mennä ja tulla, reissata ja elää ilman huolta huomisesta. Sen jälkeen pitäisi aikuistua. Kirjoitan tätä tällä hetkellä pienellä saarella Indonesiassa ja tarkkaa paluupäivämäärää Suomeen ei ole. Pitäisikö kuitenkin hypätä maitojunaan, hankkia punainen tupa ja perunamaa, etsiä turvallinen 9 to 5 -duuni ja perustaa perhe?
Ei, mikään maaginen pyöreä luku ei minua muuta.
Vielä alle parikymppisenä ajattelin toisin. Ennen sitä maagista kolmeakymppiä minulla olisi omistusasunto, vakituinen työ ja perhe – pari lasta, kuten asiaan kuuluu. Sitten löysin maailman. Ensimmäisen kaukomatkani tein 19-vuotiaana Japaniin. Sittemmin olen käynyt Japanissa vähintään kerran vuodessa ja uusia maita ja mantereita on tullut valloitettua tasaiseen tahtiin.
Monella minun ikäluokastani on ollut ja on yhä edelleen vaikeuksia löytää vakituista työpaikkaa. Monen ikäiseni tulot muodostuvat määräaikaisuuksista, keikkatöistä ja projekteista. Monet masentuvat, kun eivät yrityksistä huolimatta pääse urapolulle, vaan edessä odottaa uusi määräaikainen sopimus, jonka jatkumisesta ei ole varmuutta.
Olen pyrkinyt kääntämään määräaikaiset työsuhteet ja projektiluonteiset työt edukseni. Jos olisin vakituisessa työsuhteessa, en olisi voinut lähteä tänne kaukomaille määrittelemättömäksi ajaksi. Työskentelen päätoimisesti matkanjohtajana ja matkaoppaana freelance-pohjalta, jolloin jokainen työkeikkani on yksittäisellä määräaikaisella sopimuksella. Sillä ei ole niinkään merkitystä, missä työkeikkojen välillä asun – tai vaikka olisin vailla vakituista osoitetta. Kaakkois-Aasiassa eläminen on halvempaa kuin Tampereella, jossa jo vuokraan paloi yli 600 euroa kuukaudessa. Sillä rahalla saa täällä paljon.
Ei, en lähtenyt Indonesiaan kuitenkaan siksi, että oli pakko. Rakastan matkustamista, haluan nähdä uusia paikkoja ja oppia lisää maailmasta. Samalla pystyn kehittämään omaa osaamistani matkanjohtajan ja oppaan työssä. Nyt kuukauden Indonesiassa omatoimisesti reissattuani osaan kertoa maasta paljon enemmän.
Freelance-hommissa on tietysti aina se kääntöpuoli, että koskaan ei tiedä, milloin töitä ei enää olekaan. Se on se epävarmuus, jonka vuoksi jätetään reissut tekemättä tai vaikka se talo ostamatta.
Koska minulla ei ole taloa eikä oikein mitään muutakaan maallista omaisuutta, on helppo liikkua maasta toiseen töiden perässä. Varsinkin EU:ssa se onnistuu helposti, eikä se välttämättä valtava prosessi EU:n ulkopuolellekaan ole. Ehkä olen naiivi, mutta silti uskon, että tällä alalla töitä löytyy – oli se sitten Tampereelta tai Tokiosta. Seuraavan viiden vuoden suunnitelmaan mahtuu myös working holiday -vuosi Uudessa-Seelannissa, jossa juuri nostivat wh-viisumin ikärajan kolmestakympistä kolmeen viiteen.
Hetken jo mietin, oliko Suomen asunnosta luopuminen ja reissuun lähteminen osa mun kolmenkympin kriisiä. Sitten tajusin, että tää on vaan se tyyli, miten haluan elää. Ja mä rakastan mun elämää.
Seuraa matkaa Instagramissa, Facebookissa ja YouTubessa.
14 Responses
Laura
Kannustava postaus meille muillekin “haahuilijoille” :D Mulla on kolmeenkymppiin vielä muutama vuosi matkaa, mutta aika vaikea on tällä hetkellä nähdä itseään paikoilleen asettuneena. Jännä miten vahvasti sitä onkaan mieleen iskostunut sellainen kuva, että vanhemmiten aika kuluu tasapainoillen vakitöiden ja kodin välillä. Vasta viimeaikoina olen todella tajunnut, että ei se ole ainoa mahdollisuus ja elämästä saa, ja pitää tehdä juuri omannäköinen. WH-vuosi Uudessa-Seelannissa on suunnitelmissa vielä mullakin :)
Lotta | Watia.fi
Onneksi säkin olet sen tajunnut, että elämästä voi tehdä juurikin omannäköisensä. Ei tosiaankaan tarvitse yrittää väkisin muovautua mihinkään muottiin. Jeah, ehkä törmäillään lähivuosina Uudessa-Seelannissa! ;-)
Eve/Meiän matka
Tottakai sinulla täytyy olla punainen mökki ja perunamaa tuon ikäisenä! Ei vaikka, vaan elät just niinku itse parhaaksi näet, se luo enemmän stressiä itselle kun pitäisi tehdä niin kuin muut tekevät tai sinulta odotetaan tekevän. Yleensä tilanteet muuttuu ettei se nuorena haaveiltu omakotitaloa voidakkaan ostaa. Itse tässä juuri punnitsen haluanko ostaa omakotitalon vai käyttää rahat ja kodin laittamisen mielummin matkustamiseen. Ja muutenkin kun tällä hetkellä opiskelen lisää niin onko tämä sosiaali- ja terveysala se mitä haluan tehdä loppuelämäni ?lottovoittoa odotellessa…. mitkä siun kohteet on seuraavana? ?
Lotta | Watia.fi
Onneksi opintietä ja uraakin voi vaihtaa, säkin olet vielä niin nuori että ei mikään kiire mihinkään! :-) Mulla vaihtuu vähän väliä että mitä haluan tehdä ja mitä haluaisin vielä opiskella. Kaikkea haluis kokeilla. :-p
Täältä jatkuu matka Borneolle ja myöhemmin tässä syksyllä on luvassa Kambodža, Korea ja Japani. Siitä sitten saa nähdä minne päin tie vie. :-)
Jerry / Pako Arjesta
Mahtava asenne, ei voi muuta sanoa :)! Omaa elämäänsä täytyy elää juuri niin kuin parhaaksi näkee. Ainakin omasta näkökulmasta sinulla on juuri sellainen elämäntapa kuin kannattaakin olla. Freelancereilla ja yrittäjillä on tietysti omat riskinsä ja epävarmuutensa, mutta samalla myös vapaus on aivan omaa luokkaa. Sen vapauden takia kannattaakin ottaa hieman riskejä. Sitä paitsi kuten sanoit, eipä ne kaikki normiuraa haluavatkaan saa sitä, minkä lisäksi vakkarityöpaikka ei ole loppujen lopuksi sen turvallisempi vaihtoehto kuin yrittäjyyskään.
Jatka samaan malliin :)! Turha “asettua aloilleen”, kun vaihtoehtona on kunnolla elämästä nauttiminen!
Lotta | Watia.fi
Kiitos Jerry! Just näin. Elämästä pitää nauttia eikä hukata sitä sellaiseen mitä ei halua.
Veera Bianca
Aivan super ihana postaus <3 ihan herkistyin, etenkin näistä kauniista kuvista! Samaistun ihan joka ikiseen sanaan! Meidän pitää törmätä maaklmalla vaihtaa ajatuksia <3 :) Ihania seikkailuja sinne!
Lotta | Watia.fi
Kiitos Veera! <3 Pitää ehdottomasti törmätä - katsotaan, missä tiet risteää seuraavaksi. ^^
Sandra
Loistava asenne ja kuten lopussa totesit, että rakastat sun elämää ja sehän on ainut, mikä merkkaa mitään. Jatka siis samaan malliin!
Lotta | Watia.fi
Kiitos Sandra! :-)
Annika - Tarinoita Maailmalta
Kuulostaa minusta oikein hyvältä! Mulla oli kans alkuvuodesta noita maagisia “iiik, olen 30v, now what” – mietteitä. Mulla on työ, vaikka välillä toivon että työskentelisin itselleni. Haluan tehdä edelleen töitä samaan firmaan, mutta asua jossain muualla – kas siinäpä vasta pulma!
Uusi-Seelanti on täälläki käynyt mielessä, huippua että ikäraja nousi suomalaisillekin! Mietiskelin jo, että olisin Kanadan passilla (jota ei tosin vielä ole) hakenut Uuden-Seelannin WH:ta, koska täällä ikäraja on ollut 35 jo kauan. Hyvä että on nyt suomalaisillekin :D
Mutta loistava postaus, kyllä sitä kuule ehtii sitten joskus “asettua aloilleen” ja “aikuistua”, jos siltä tuntuu ;)
Lotta | Watia.fi
Kiitos Annika! Tosi hyvä kyllä että toi ikäraja nousi. Niin se vaan nuoruus pitenee! :-D
Katja /Fat in BKK
Ihana postaus ja oikea asenne!
Itse juuri täällä intissä taas koin oman kuolevaisuuteni ja sen faktan että oon tosiaan 10 v muita vanhempi ja hetken aikaa tuli sellainen olo että “minä noi kaikki muut mua pitää kun haahuilen paikassa jo “ikäihmisenä”??” Mutta sitten vaan oli todettava, että väliäkö sillä mitä muut aattelee. Jos ite tietää mikä on homman nimi ja kaikki tuntuu oikealta niin vain sillä on väliä, ei muiden ajatuksilla tai mielipiteillä. Ihanaa seikkailua sinne! :)
Lotta | Watia.fi
Niinpä, väliäkö sillä, mitä muut ajattelee! :-) Eikä sillä iällä todellakaan ole merkitystä. Numeroita vaan. Säkin oot niin nuorekas vielä kaiken lisäksi! 8D
Kiitos! :-)